Vouhkausvuodet

Jösse tarinoi:

Meidän äiskästä on tullut ihan outo, se kiljuu pienemmästäkin eikä sen tavaroihin saa ollenkaan koskea. Sillä on varmaan ne vouhkausvuodet vai mitkä ne on, kun tulee viiskymppisille vanhoille naisille, kun ne huutaa ja hikoilee.
Ihan mitättömästä asiasta äiskä alko kiljuun eilenkin illalla. Sillä, kun on nykyään pitkä tukka niin sillä on kaikenlaisia hiuspantoja ja muita juttuja. Yksi panta on tehty jostain aidosta karvasta ja se kiinnosti mua. Se oli jättänyt pannan käsilaukkuunsa, niin mä otin sen sieltä ja ihan vähän vaan katoin sitä tossa eteisen lattialla. Sen, kun äiskä huomasi niin johan tuli huutoa, että älä koske mun tavaroihin, kun mä en ota sun hiiriäsi niin sä et ota mun tavaroita.

Kyllä se mun puolesta saa niitä hiiriä ottaa ja leikkiä jos haluaa en mä ole noin tarkka omistani, kun se on. Kerran mä vein sen käsilaukkuun yhden hiirulaisen, sit kun se tuli töistä se heti alkoi kyseleen, että kuka laittoi hiirun hänen laukkuunsa. En mä viittinyt tunnustaa,kun se ei näköjään siitäkään tykännyt.

Sekin voi olla, että naiset on ihan luonnostaan tollasia outoja. Hertta on ihan samanlainen kiljuja, vaikka sillä ei ole vouhkausvuodet, kun se on vaan muutaman kuukauden vanhempi kuin mä ja Valtsu. Jos Herttaa hipaseekin, kun sen ohi menee niin heti tulee hirvee sähinä ja suhina ja äiskä heti huutaa ettei saa Herttaa kiusata. Ihan, kun me aina oltais ne jotka kiusaa. Muutaman kerran mä tosin olen odottanut nurkantakana, kun Hertta menee ohi ja hypännyt sen kimppuun, mutta ei se mitään kiusaamista ole sillai se pysyy virkeänä. Voi, voi noita naisia!

Peppukärpänen

Valtsu juttelee:

Mä olen tosi loukkaantunut, kun äiskä nimitti mua peppukärpäseksi. Mä olen kuulemma niin kiinni iskässä, että se ei muka ole ikinä nähnyt sellaista kissaa. Mummukakin nauroi katketakseen, kun kuuli nimityksen ja sanoi, että Valtsu on aina iskänsä sylissä, kun hän meillä käy.

Mä en ymmärrä mitä siinä on ihmettelmistä me ollaan bestikset iskän kaa ja se on meille kummallekin itsestään selvää. Kun iskä vie roskia tai käy muuten ulkona mä istun odottamassa eteisessä ja huutelen sen perään jos mulla on asiaa ja aika usein mulla on. Äiskä väittää, että mä huudan kun paraskin oopperalaulaja ja iskän pitäisi toimia nopeammin, jos käy ulkona,mkun kukaan ei kestä mun huutoa jos iskä katoaa mun silmistäni. No, onhan se niinkin etten mä yhtään tykkää, jos iskä ravaa ulkona ilman mua viikonloppuisin, kun se on meidän yhteistä aikaa.

En mä koskaan silloin sen perään huuda, kun se aamuisin lähtee työhön. Mä tiedän, kun se ottaa reppunsa ja pukee määrätyt vaatteet, että se lähtee Whiskas-rahaa tienaamaan meille. Sit se tulee joskus kolmen aikoihin ja menee sohvalle istuun ja mä meen sen syliin nukkuun. Siinä mä sit köllöttelenkin lopun iltaa. Meillä on ihan selvät rutiinit ja se sopii meille kummallekin. Äiskä ja mummukka ovat vaan kateellisia, kun niillä ei ole omaa, niin kivaa kissaa, kun mä olen.

Lähettäkää meille lankakeriä

Jösse juttelee:

Äiskä on taas ihan toohoo täynnä, kun me muka Valtsun kaa ollaan otettu sen lankoja leikkeihimme. Se on nyt hurahtanut neulomiseen ja tekee urakalla jotain huiveja, eikä sen päähän mahdu, kun lankakerät. Se oli viime yöksi jättänyt lankapussinsa keittiön pöydälle ja mä sit yöllä vähän katsoin mitä siellä pussissa oli. Yksi oli sellanen kiva pörrönen, vihreä lankapallo, äskän mukaan jotain mohairia. Me Valtsun kaa vähän palloteltiin sen kanssa ja kokeiltiin onko se miten kestävää lankaa.

Äiskä kyllä aamulla väitti kuulleensa, että me riehuttiin ja juostiin, mutta se oli luullut, että leikitään joululahjahiirien kanssa. Ja hitsit se mitään ollut kuullut nukkui, kun pieni possu. Kauhee huuto tuli sit aamulla, että mitä te pojat olette tehneet. No, se lanka oli ihan huonolaatuista, katkeilevaa ja takkuista, olisi ollut kiitollinen, että me paljastettiin sen heikkous ennen, kun se ehti kutoa sitä. Siinä se oli keittiön lattialla pieninä palasina, kyllähän se ne palaset sai kerätä, ei me niillä mitään tehdä.

Me aateltiinkin Valtsun kaa, että me pyydetään teiltä lukijat, että lähetätte meille lankakeriä, että me saadaan leikkiä, kun toi äiskä on niin pihi omistaan. Sillä sähköpostilla ei kannata lähettää, kun se tietsikka tukkiintuu, jos sinne työntää lankaa. Katsokaa jostain, vaikka meidän äiskän firman osoite ja lähettäkää sinne, kyl se varmaan sen verran viitsii, että kuljettaa ne meille, vaikka laiska onkin.
Lankakerien värillä ei oo yhtään väliä, mutta se mohair oli kivaa, kun se oli niin pörröstä. Eikä ne tarvii olla kokonaisia keriä, sellaset pikkuset loppukerätkin kelpaa. Eli rupekaas kaivelemaan kätköjänne.

 Jösse

Hertta

 Leidi

 Valtsu

Videojuttuja

Hertta kertoo:

Voi noita hönttejä pikkupoikia, ihan hävettää niiden tyhmyys. Me oltiin nelistään iskän kanssa kotona, kun äiskä oli vielä töissä. Iskä laitteli jotain sen matkakuvia ja videoita järjestykseen ja katsoi jotain videon pätkää missä äiskä jotain selitti. Jösse ja Valtsu havahtui heti ja alkoi hakemaan äiskää, että olisiko se tietsikan sisällä. Sitten ne tutki koko takkahuoneen ja olivat silmät pyöreinä, että missä meidän äiskä on. Iskä nauroi niitä ihan ääneen, mutta minua enempi harmitti. Ne ovat niin sivistymättömiäkin, olisin eilen halunnut keskustella tästä Guggenheimin taidemuseohankkeesta, mutta eihän ne ääliöt tienneet asiasta mitään. Valtsu selitti ettei hän tunne ketään Guggenheimiä, keskustele siinä sitten järkevästi.

Minä olen vahvasti tuon Guggenheimin museon kannalla, minusta se olisi erinomainen vetonaula Suomen turismille. On paljon sellaisia sivistyneitä ja kultturelleja naisihmisiä-ja kissoja jotka nauttivat taiteesta ja kiertävät nimenomaan Guggenheimin museoita. Esimerkiksi minä ja äiskä.

Jössen sydänystävä

Jössen juttuja:

eilen jo juttelinkin siitä etten mä oikein luota ihmisiin ja siksi mulla ei ole kovinkaan montaa ystävää. Enkä mä mitenkään ole edes kiinnostunut ihmisistä, mun puolestani ne saa tehdä mitä tykkäävät.

Mä tulen oikein hyvin juttuun äiskän vanhempien mummukan ja papparaisen kanssa, vaikka mummukka on niin kova pussaamaan. Sitten iskänkin vanhemmat, Nummen mummu ja pappa ovat tosi kivoja, ne tuo aina meille ruokatuliaisia. Kaikista paras kaverille mulle on kuitenkin Satu. Satu tulee joka torstai aamu ihan hirveän aikaisin meille siivoamaan. Hyvä, että tuleekin, kun meidän äiskä on ihan kamala sottapytty. Jos äiskä on joskus kavereidensa kanssa reissussa ja me ollaan nelistään kotona, niin kaikki on ihan siistiä ja kunnossa. Sitten kun äiskä tulee se pistää huushollin sekaisin varttitunnissa.

Mä ja Valtsu autetaan aina Satua siivoomisessa, me tarkasti seurataan kaikkea tekemistä. Tai oikeastaan seurattiin aikaisemmin, nyt noi aamuheräämiset on niin ylivoimaisia, että on pakko jäädä nukkumaan. Mun on varmaan neuvoteltava Sadun kanssa, jos se tulisi vasta iltapäivisin, kun ei me Valtsun kanssa olla hereillä ennen puoltapäivää. Sehän on ihan epäinhimillistä ja vastoin kaikkea kissankohtelulakeja, että pitäisi talvella herätä puolikahdeksalta. Mä en ymmärrä miksi äiskäkin aina päivittelee, että mikäs nyt on, kun siivoaminen ei huvitakkaa.

Sitten, kun on valoisampaa, niin mä taas olen Satua vastassa heti eteisessä. Mä olen harjotellut heittämään kuperkeikkaan sen jaloissa, kun musta on niin mukavaa tavata sitä. Satu osaa rapsuttaa just mukavasti ja on rauhallinen eikä hötkyile turhia. Valtsukin tykkää touhuta meidän mukana, se aina haluaa lavuaariin istumaan ja katselemaan veden valumista. Hertta ei osallistu siivoamiseen, kun sillä on aina niin kiire aamulenkille. Se, kun pitää kuulemma huolta linjoistaan.

Satu on ehdottomasti mun paras sydänystävä ja mulle riittää yksi sellainen. Jos meille alkaa kovasti muita ihmisiä tuppaamaan mä menen äiskän sänkyyn peittojen alle piiloon ettei mua vaan löydetä. Niin kuin jo sanoin mun käsitys ihmisten sielunelämästä ei kovin hyvä ole, joten mulle riittää nämä muutamat ihmiset läheisiksi.

Ihmiset on petollisia

Jösse kertoo:

Mä en erityisesti välitä ihmisistä, enkä todellakaan luota niihin. Ne on täysin epäloogisia toimissaan ja myös epäinhimillisiä. Yhdenkään kissan moraali ei sallisi sellaista toimintaa mitä ihmiset tekee. Johan tuon näki mun ja Valtsun lapsuudessa. Ensin meitä paapottiin ja leperreltiin kaikenlaista, sitten heitettiin ulos ja laitettiin ovet säppiin. Siinä sitten kyhjötettiin Valtsun kanssa nälissään ja kylmissään, kun tyypit oli lopettaneet kesälomansa ja häipyivät kaupunkiin. Onneksi Kattilan väki on olemassa ja auttoi meidät katastrofista ulos.

Tietysti mä luotan nykyään meidän iskään ja äiskään, mutta kauan mä sitäkin harkitsin. Nyt mä kyllä jo tiedän ettei ne pystyisi elämään ilman mua, Valtsua ja Herttaa. Herttahan asui iskän ja äiskän kanssa jo silloin, kun me muutettiin tänne. Hertan kokemukset on ihmisistä ihan myönteisiä, eikä se aluksi meinannut mitenkään tajuta etten mä luottanut äiskään ja iskään. Nykyään se kyllä lukee kaikki kauhujutut heitteille jätöistä ja on hyvin kantaa ottava eläintensuojelija.

Kyllähän mun luottamusta edisti se, kun kukaan muu tän talon kissa ei ollut koskaan edes kuullut mistään laiminlyönnistä. Mummukankin vanhat, nyt yli kaksikymppiset Harmi ja Räppä vakuutti, että kyllä sä voit luottaa, ei kaikki ihmiset ole samanlaisia. Valtsuhan myös hurahti heti iskän pauloihin niin ettei se enää muistanutkaan muuta lapsuutta. Onneksi mäkin olen alkanut jo unohtaa menneet ja tiedän olevani lopun elämääni turvassa äiskän kainalossa ja iskän sylissä.