Kattilan myyjäiset 17.2

Valtsun velmuilua:

Onkohan tullut jo kerrottua, että mä ja Jösse ollaan löytölapsia? Ensin Kattilan väki löysi meidät jostain Hauholta ja sit iskä ja äiskä löysi meidät Kattilasta. Me siis ollaan sellasia lastenkoti lapsia. Ei me kyllä paljo niistä ajoista muisteta, kun siitä on jo niin kauan. Mehän ollaan oltu iskän ja äiskän kullannuppuja jo yli viisi vuotta. Eikä me Jössen kanssa edes viitsitä muistella menneitä aikoja. Äiskä ja iskä, vaan joskus huokailee, että onneks meidän pojat löysi tiensä meille.

Sen mä muistan, että me oltiin aika huonossa jamassa jo ennen sinne Kattilaan pääsyä. Jösse järkytty siitä elämästä pysyvästi, vaikka mä yritin koko ajan tsempata sitä, että kyl tää tästä selviää. Jösselle oli kauhun paikka, kun sen oli niin nälkä. Kylmäkin meillä olis ollu, mut me vetäydyttiin yhteen kasaan, niin pysyttiin lämpimänä. En mä osaa oikein sanoo, kuinka kauan me ulkona oltiin. Eläinlääkäri oli äiskälle sanonu, että useita viikkoja, kun oltiin niin laihoja. Se oli aika kamalaa, kun loppuvaiheessa meihin iski flunssa ja Jösse meinas ihan kuolla kuumeeseen ja yskään. Mä taisin olla kans aika lähellä heittää veivini, kun en oikeen muista koko Kattilaan joutumista.

Sit mä vaan yks kerta heräsin sellasessa kopissa ja mä heti tarkastin oliks mun veikka Jösse varmasti samassa mestassa. Olihan Jösse onneks siellä ja se oli jo ruokakupinkin bongannu. Kauheen ystävälliset tädit meitä sit syötti ja pussas. Piikkejäkin ne pisti meihin oikein urakalla, kun me oltiin kuulemma tosi kipeitä. Sit yks päivä meidän äiskä ja iskä tuli häkin taa ja kertovat, että meistä tulee niiden lapsia ja päästään pois lastenkodista. Äiskä oli ihan yhtä kova pussaan, kun nykyäänkin, mut onneks iskä oli kunnon jätkä eikä ruvennu nuohoon liian liki. Me ei kuitenkaan heti päästy lähteen, kun me oltiin vielä kipeitä ja lääkekuurilla.

Mulle tulee aina pahamieli, kun puhun niistä ajoista. Enkä mä viitti puhua Jössen aikana ollenkaan, kun sitä rupee itkettään. Äiskä sanoo ettei meidän pidä enää yhtään muistella niitä vaiheita, kun meidän elämä on nyt ihan mallillaan. Äiskällä ja iskälläkin on pahamieli, kun sellassii lastenkoteja  on pakko olla, kun ihmiset on niin pahoja. Jos ne ei hylkäis kissojaan, ei tarviis mitään hylkykissakotejakaan.

Ens sunnuntaina siellä meidän lastenkodissa eli Kattilassa on myyjäiset. Siis 17.2-13 kello 11-15. Menkää kaikki sinne ja ottakaa paksu rahapussi mukaan. Kaikki ostokset tuo rahaa meidän kaverien ruokaan ja hoitoon.

Ihmiset on petollisia

Jösse kertoo:

Mä en erityisesti välitä ihmisistä, enkä todellakaan luota niihin. Ne on täysin epäloogisia toimissaan ja myös epäinhimillisiä. Yhdenkään kissan moraali ei sallisi sellaista toimintaa mitä ihmiset tekee. Johan tuon näki mun ja Valtsun lapsuudessa. Ensin meitä paapottiin ja leperreltiin kaikenlaista, sitten heitettiin ulos ja laitettiin ovet säppiin. Siinä sitten kyhjötettiin Valtsun kanssa nälissään ja kylmissään, kun tyypit oli lopettaneet kesälomansa ja häipyivät kaupunkiin. Onneksi Kattilan väki on olemassa ja auttoi meidät katastrofista ulos.

Tietysti mä luotan nykyään meidän iskään ja äiskään, mutta kauan mä sitäkin harkitsin. Nyt mä kyllä jo tiedän ettei ne pystyisi elämään ilman mua, Valtsua ja Herttaa. Herttahan asui iskän ja äiskän kanssa jo silloin, kun me muutettiin tänne. Hertan kokemukset on ihmisistä ihan myönteisiä, eikä se aluksi meinannut mitenkään tajuta etten mä luottanut äiskään ja iskään. Nykyään se kyllä lukee kaikki kauhujutut heitteille jätöistä ja on hyvin kantaa ottava eläintensuojelija.

Kyllähän mun luottamusta edisti se, kun kukaan muu tän talon kissa ei ollut koskaan edes kuullut mistään laiminlyönnistä. Mummukankin vanhat, nyt yli kaksikymppiset Harmi ja Räppä vakuutti, että kyllä sä voit luottaa, ei kaikki ihmiset ole samanlaisia. Valtsuhan myös hurahti heti iskän pauloihin niin ettei se enää muistanutkaan muuta lapsuutta. Onneksi mäkin olen alkanut jo unohtaa menneet ja tiedän olevani lopun elämääni turvassa äiskän kainalossa ja iskän sylissä.

Jösse juttelee

Mun nimi on Jösse ja musta on ihan tyhmää kirjoitella johkin blogiin. En mä edes tiedän,mikä semmonen blogi on, mut kun toi Hertta saa jotain päähänsä ,niin pakko kai se on. Sitäpaitsi se lupasi antaa mulle Sheba annoksensa, jos mä suostun. Mä ajattelin, että jos mä sitten kirjoittaisin noita ruokajuttuja. Esimerkiksi mitä kinkkuleikettä henkilökunnan kannattaisi ostaa ja miltä maistuu Whiskasin tonnikala kastikkeessa verrattuna Latzin tonnikalaan.

Äiskä aina sanoo, että Jösse se on ollut ruoka-aikoina kotona. Mä en ymmärrä mitä se sillä tarkoittaa, kotonahan mä aina olen ja niin on mun veikka Valtsukin. Hertta nyt saattaa hyvällä ilmalla viipottaa ulkona, mut ei sekään talvella mene pihalle. Kissan tärkein elinkeino on syöminen ja jos ei sitä tekis, niin kuolis pois. Mä en ymmärrä miksi aina ne sitä mun syömistä ihmettelee ja itsekin syövät. Iskäkin mätää ruokaa suuhunsa oikein pikkulapiolla, mulle sentään riittää se mitä mä saan suuhunin ilman apuvälineitä.

Munhan piti kertoa kuka mä olen, unohtu kun tuli tärkeämpää kirjoitettavaa, niin kuin tuo ruoka. Me ollaan Valtsun kanssa kesällä 2007 syntyneet kissaveljekset ja meidän elämän alku meni tosi huonosti. Meidän eka kotiväki hylkäsi meidät ja joku toimitti meidät Kissakoti Kattilaan, kun me oltiin jo kuolemankielissä. Me oltiin silloin aika pikkuisia. Sitten iskä ja äiskä löysi meidät sieltä Kattilasta ja mä olen siitä lähtien ollut mammanpoika. Mä kerron sit joskus enemmän siitä meidän Kattilaan joutumisesta, mut se on niin surullinen tarina etten mä jaksa sitä kertoa nyt. Äiskä on neuvonut, että jos mun tulee pahamieli niistä lapsuusmuistoista niin pitää juosta äiskän kainaloon rapsutettavaksi niin pahaolo unohtuu.

Mä en nyt muuta ehdi kirjoittamaan, kun pitää mennä syömään, mut jatkakoon Valtsu.